keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Bad hair day


Tällä viikolla olen mm. paskarrellut parin kaasoni kanssa. Kyllä vaan, kutsuja meinaan! Laitan niistä parempaa kuvaa jahka ne on saatu postiin asti ettei mee ihan ylläripyllärit pilalle. Vielä pitäis saada eräältä bestmanilta vähän graafikkoapua ja sit saa pistää kutsut matkaan. Kutsuttavia henkilöitähän on vielä muuteltu tässä viime metreillä, kuten varmaan vielä ehditään muutteleen ennen kun ne itse kutsut lähetetään.. Nyt teillä herää kysymys; miksi stressaan kutsujen lähettämisestä puoli vuotta ennen kinkereitä? No koska olen ihan dille. NOEI!
Meikäläisen kaveripiiristä 70% on viikonloppuisin keikkailevia ja monella viikonloppuja varattuna jo pitkälle syksyyn. Eli varmistaakseni kaikkien mahdollisen juhliin pääsyn, haluan lähettää kutsut mahdollisimman aikaisin. Ja että olisi taas yksi homma vähemmän hoidettavana lähempänä juhlapäivää.

No mutta en mä mistään kutsuista tullu tänne joriseen vaa meinaa tälläytymisestä!
Minähän joudun silloin tällöin laittautumaan ihan todella reippaasti, kun on kyseessä esiintyminen/edustaminen/kuvaukset. Eli minulle on nuo tekoripset ja oi-niin-hurjat kirkkaanpunaiset huulipunat enemmän kuin tuttuja. Meikin suhteen siis mitään radikaaleja muutoksia ei tulla näkemään oman häämeikkini osalta. Eli ei, ette näe minua nudella huulipunalla varustettuna..

Meikin olen ajatellut tehdä itse hyvin pitkälti, koska niin teen aina muulloinkin, kun pitää edustaa. Tällä kertaa tosin ajattelin käyttää kaasojeni meikkitietämystä hyväksi ja he saavat suositella minulle parhaat (mutta edulliset) mahdolliset tuotteet, millä saa sen meikin pysymään koko päivän ja etten näyttäisi heti vihkimisen jälkeen joltain pesukarhun ja pandan välimaastosta. Kukaan näistä meikkikaasoistani ei kuitenkaan suostu minulle varsinaista meikkiä tekemään, koska se on liian stressaavaa, joten täytynee tyytyä omaan kätten jälkeen. Yritin ettiä teille jotain kuvaa meikän naamavärkistä perusmeikeissä, mut eihän mitää semmosta fiksua ny löytyny mistään. Niinkun ei musta näemmä oo edellisen postauksen mukaan yhtään fiksua kuvaa aiemmiltakaan vuosilta. Hah!

Mutta siirrytäänpä sit frisyyriin. Alunperin olin ajatellut laittaa hiuksenikin itse, mutta luulen että näillä todennäköisyyksillä siitä päivästä tulee niin bad hair day ettei ole tosikaan. Olen siis vähän kahden vaiheilla mitä teen, sillä minulla ei valitettavasti ole mikään maailman suurin luotto kampaajia kohtaan (nyt kenenkään tutun tartte vetää siellä hernettä nenään) ainakaan kampauksien kohdalla. Minä kun en missään nimessä halua mitään "liian siistiä" mukamas vintagehenkistä kampausta. Tätä on vaikea selittää, mutta usein näkee jossain ammattilaisten tekemiä old school henkisiä kampauksia ja ne ovat vaan jotenkin liian.. nykyaikaisia.

Minulla olisi pari tuttua, jotka saattaisivat kuitenkin tämän rankan seulan läpi päästä, mutta toinen fakta on se, että itseäni ei hotsittaisi sitten yhtään maksaa siitä, että joku laittaa hiukseni, kun periaatteessa voisin tehdä sen ihan hyvin myös itse. Toisaalta tässä kohtaa kuvaan saattaa astua myös jälleen yksi kaasoistani, jota voisin ahdistella hiustenlaiton tiimoilta.. haah!

Mutta, mitä minä sitten haluaisin kaiken tämän vuodatuksen jälkeen? No kuvamateriaali mitä tähän isken, on hyvin pitälti tasan yhden henkilön pärstästä, mutta minkäs teet, kun neidin hiukset ovat aina yhtä tyylikkäät? Noni, ny lähtee:




 Yllättäen haluaisin kiharaa. Ja suurimmaksi osaksi ainakin hiukset täysin auki. Tuo viimeisin kuva miellyttää silmääni ihan überpaljon, eli voi hyvin olla että käyn nipsasemassa hiuksiani hieman, jotta niistä voisi saada edes jotain tuollaista muhkeaa.

Toisaalta. Olen haaveillut jostain megaisosta hatusta ainakin vihkimisen ajaksi + kuvauksiin, joten en tiedä onko tuollainen muhkea lyhyt tukka vähän huono siinä mielessä, ettei vaan näytä joltain pallopäältä. Itse kinkereissä varmaan heivaisin sen hatun johonkin takavasemmalle, ellei se sitten olisi sellaista kokoluokkaa, mitä jaksaisi käyttää koko illan. Ei siinä, hatuthan eivät myöskään ole minulle mitenkään kauhean vieraita asusteita. Hattuinspiraatio näyttää pitkälti tältä:



 Kappas, Ditahan se siinä taas! Ja vielä omassa hääpuvussaan! Tehdäänpä yksi asia nyt selväksi heti: minä en ole (enää) mikään megaditafani, enkä yritä hänen hääeleganssiaan matkia, mutta kamoon KOLMIKOLKKAHATTU! Toisaalta haaveilen kyllä, että hatussa olisi fasaaninsulkia (kuten ylemmässä kuvassa), koska ne nyt vaan näyttävät niin hienoilta. Ettäs tiiätte. Fasaaninsulkien saaminenkin olisi varsin helppoa kun vanhempieni pihalla asustaa n. 20 fasaania.. nämä sulat saattavat näkyä meidän häissä muutenkin kuin vain mahdollisesti meikäläisen päässä.

Ajattelin että tämä postaus jotenkin selventäisi mun ajatuksia. Mutta ihan yhtä solmussa sitä ollaan kun tovi sitten.

Mutta mitä mieltä olette?  Huomaatteko kuinka yritän saada teitä kertomaan mulle juttuja kommenttiboksiin? Noni, no tehkääs ny sit niin!

Palaan muihin asusteisiin, kun jaksan esimerkiksi kuvata ihanan vintagestrassilaukkuni, jonka löysin Berliinin kirpparilta puoli-ilmaiseksi. Oujee sydämiä!

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Vuosikymmenen rakkaustarina

Nyt on taas hieman vietetty hiljaiseloa ja yritetty pistää aihe "häät" johonkin jemmaan kaiken muun stressin tieltä. Tänään kuitenkin käytiin taas juhlapaikalla miekkosen, yhden kaason ja meidän kokin kanssa katsomassa asioita. Siinä jotkut jo vähän alkoivat mua ressaamaan, että pitäiskö paikka vielä vaihtaa mut saakeli EN VAIHDA!

Mutta ajattelin nyt kertoa teille vähän tarkemmin minusta ja tuosta karvanaamasta, jonka kanssa tässä on jo tovi taivallettu ja tarkoitus ois taivaltaa sinne hamaan tulevaisuuteen asti. Eli miten kaikki alkoi jne.

Kaikki alkoi eräänä keväisenä päivänä vuonna 2003, kun ystäväni linkkasi minulle IRC-galleriasta varsin vetävännäköisen herrasmiehen kuvan. Joka nyt sattui sitten olemaan tuo nykyisellään aika karvanaamainen yksilö. Kyllä, tapasimme IRC-galleriassa. True dat.

Olin suurinpiirtein mennyttä naista siinä vaiheessa kun herra vastasi johonkin minun ihqtekstiini kommentoimalla hirveetä suihkuherutuskuvaani sanoilla:"oot ihan pesulla :o" kun kaikki muut tyyppien kommentit olivat tyyliä "HERUUXX!??!?". Olin aivan varma, että tämä mies pitää joskus vielä tavata ja koittihan se päivä, vaikka ystäväni kauheasti vannoivat, että SE ON JOKU VANHA ÄIJÄ JA PERVO KUITESKI! No ei ollu, ainakaan vielä.

Tommoseen mää kuulkaa retkahdin!

Tapasimme ensimmäisen kerran kasvokkain vappupäivänä, kun suuntasin matkani Helsingin kautta Vihtiin ammattikoulun pääsykokeisiin. Muistan aina kun Mr. Sundman sieltä pyyhälsi tukka (melkein) hulmuten skeittilaudallaan minua vastaan laiturille. Käytiin Hesessä syömässä ja jäbä puhu vaan jostai Uuno Turhapuro-leffasta. Olin ihan myyty vaikka Turhapuroa vihaankin sydämeni pohjasta.

Tapaaminen oli aika pikainen, mutta siitä sitten jatkoin matkaani Vihtiin ja vietin illan ystäväni luona IRC:issä. Aikamoinen seuraneiti ja silleen.

Seuraavana päivänä jostain kumman syystä paluumatkalla oli pakko jäädä myös Helsinkiin "muutamaksi" tunniksi ("äiti tuunki vasta ysin junalla kotiin" "MITÄ?!"). Käytiin taas Hesessä ja koska olenhan such a lady, tiputin kerroshampurilaiseni farkkuhameeni päälle ja tästä syntyi legendaarinen vaatekappale, joka tosin nykyään on jo jossain ugandalaisella lapsella tai roskissa. Mene ja tiedä.

1. tapaaminen

Tämän jälkeen viestittely IRC:ssä oli entistäkin hurjempaa ja ei vielä varsinaisesti "seukattu"(ai tsiisus kun on hauska muistella näitä aikoja :D). Seuraavan kerran nähtiin kun Mr. tuli Tampereelle viettämään koulujenloppua meikäläisen kanssa. Sillon se sit olikin menoa ja kavereiden painostuksesta tuli ekat suuteloinnitkin siinä vaihdettua. Iiihihihihihi!

Tämän jälkeen kesä meni aika pitkälti reissatessa eessuntaas Tampere-Helsinki väliä, kunnes tuli syksy.

Hei me seukataan niinq tiäx!

Jos nyt pikakelaillaan muutamia vuosia aina sinne ja tänne, koska muuten voisin oikeasti kirjottaa romaanin, niin muutin tosiaan Vantaalle asumaan ihan hirveeseen solukämppään, jossa vietin aikaani ehkä n. 2% koko vuodesta. Muun ajan asuin herralla ja hänen äitinsä luona. Sittemmin äiti muutti pois ja alkoi keskustelu, että muuttaisinko minä tilalle. Äitini mielestä 17-vuotiaana ei missään nimessä voinut muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kappas kuinka kävikään (tämä raskas puhelinkeskustelu käytiin kun olin Lontoossa työharjottelussa ja muistan isäntäperheeni ilmeet kun huusin naama punaisena puhelimeen suomeksi).

Noniin nyt siirrytään niitä vuosia eteenpäin. Kävin siis kouluni Helsingissä, samoin Mr., kunnes valmistuin ja päätin että nyt riittää tämä stadin pelleily, Manse se olla pitää! Ilman sen suurempia suostutteluja sain tuon paljasjalkaisen helsinkiläisen muuttamaan Tampereelle. Tässä vaiheessa ikää oli kertynyt jo pari vuotta lisää.

Tällöin koitti inttilesken rankka 9kk, joten päätin hankkia lapsen. Sellaisen karvaisen siis, nimeltä Elviira. Oli aika mielenkiintoinen 9kk, kun ei käynyt töissä ja kaikki viikonpäivät meni aika pitkälti tissutellessa kavereitten kanssa. Aikamoinen rappionainen etten sanois.

 Vauvva!

Jäbä näytti ihan Mobylta!

Intistä palatessa aloin pikkuhiljaa kiinnostua kaikemmaailman vintage/burleski/whatevö jutuista ja sille tielle on jääty. Tässä vaiheessa paras ystäväni tapasi tulevan aviomiehensä, KIITOS MINUN NAITTAMISTAITOJENI! Ja hyvinkin pian hän muutti Helsinkiin ja mää en tykänny ideasta sitten yhtään.

BFF!

Tästä alkoi toisinaan ravaaminen Helsingissä ja tuli sitä aikamoista rappioelämää elettyä ihan tälleen yhdessäkin ilman inttiä. Herra meni oikeisiin töihin ja itse hengailin teatterilla työelämänvalmennuksessa melkein vuoden päivät. Sitten perheeseemme ilmaantui toinenkin lapsi, karvainen sellainen, nimeltään Amalia.

Vauvva nro 2!

Sitten sain ihan oikeita töitä (vuosi 2007) ja aloin elää mukamas niinkuin oikeat ihmiset. Tässä vaiheessa myös tuli meidän suhteen ensimmäinen ja viimeinen kriisi, joka opetti kyllä paljon, mutta ei mennä siihen sen enempää.

Töissä ollessani minusta tuli myös full on burleskiesiintyjä, jolla tiellä olen edelleen ja monet kysyvätkin, että miten mieheni suhtautuu asiaan, varsinkin kun homma tuli mukaan ikäänkuin kesken kaiken. No mutta onneksi mulla onkin esim. maailman paras karvanaama, koska hänen mielestään on vaan rentoa, että monet saa vislata ym. kun olen lavalla, mutta HÄN on se, joka minut vie kotiin. Ai että mitä romantiikan lurituksia kuulkaa!

 Vuosipäivä vuonna 2008. Oltiin piknikillä ja juotu ehkä kaksi(toista) alkoholipitoista virvoiketta. Ai että kuulkaa.

Kun meikäläinen heitettiin pihalle tuolta työpaikasta, vuonna 2010 (koska oon niin rebel! Not.), niin elämä burleskiesiintyjänä/yrittäjän alkoi ihan oikeasti. Kierrettiin vähän Suomea burleskin merkeissä ja elämä oli aika muikeeta. Tavattiin paljon uusia ihmisiä ja meille kuului valtavan hyvää. Tässä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana jo 7v.

Huuruhyypiöt burleskikiertueen Lapin osuudella. Tolta mä näytin aina esiintyessäkin. Eiku siis..

Viimeiset kolme vuotta onkin sitten mennyt kuin siivillä. On tullut reissattua Jenkkilässä pariin otteeseen, ostettua asunto vuonna 2011 ja päättipä tuo sitten vihdoin ja viimein kosaistakin 2011/2012 uutena vuotena. Mää en meinannu oikein uskoa, kun aattelin et tämmöstä samaa liirumlaarumia tää ny sit varmaan aina on. Tosin olin myös uhkaillut 10v aikarajalla, että sit on paras tepastella sitä alttaria kohden, että kai sitä rupes sit niin ahistaan, että pakko se rinkula oli tuohon sormeen työntää.
Mutta olipahan kyllä eittämättä paras uusi vuosi EVER! Se vietettiin (melkein) kaikkien parhaiden ystävien kanssa itkien ja nauraen ja juoden shotteja samalla kun kuunneltiin LMFAO:ta. Voisko parempaa enää olla?

Muutaman shotin ja onnen kyyneleen jälkeen piti ottaa vähän kylppärikuvaa!

Viimeinen vuosi se vasta onkin mennyt siivillä. Olen mukamas ajoissa alkanut häitä suunnittelemaan, mutta joopajoo, jotenkin tuntuu, että kauheesti on vaan tekemistä koko ajan. Toisaalta, eiköhän ne kinkerit järjesty osittain itsekseenkin. Enää olisi vähän päälle 6kk aikaa ja äsken sitä oli vielä 1½v..

Mut ei kai siinä! Eilen sitä rupesi taas tätä meidänkin tarinaa (joka tämmösenä tekstinä vaikuttaa kyllä ehkä tylsimmältä EVER!), kun uudelle työkaverille kerroin meneväni naimisiin ja hänen kysyessä, että kauanko ollaan yhdessä oltu ja sanottuani, että 10 vuotta, oli hänen ilmeensä kyllä kuvaamisen arvoinen. Niin, onhan se nykyään kai aika harvinaista, että teinirakkautensa kanssa päättää loppuelämänsä viettää kaikkien niiden miljoonan tyylimokan, tragedian ja draaman jälkeen.

Mutta mun mielestä, tää on just oikein näin, enkä vaihtais päivääkään.